2000: Gao Xingjian
Vapaan miehen raamattu (1999)
Yhdellä toteamalla: Olipas hyvä
Blogini ensimmäinen kirjailijatuttavuus on kiinalais-ranskalainen Gao Xingjian (s. 1940). Gaolla on nimissään laaja tuotanto, sisältäen romaanien lisäksi näytelmiä, kirjoituksia, käännöstöitä ja taidetta. Ranskassa asuva Gao kirjoittaa kiinaksi, jolloin suomalaistytölle jää valittavaksi joku kirjailijan suomennetuista teoksista. Valitsin pitkälti omaelämäkerrallisen Vapaan miehen raamatun, joka kertoo kirjailijan elämästä viime vuosisadan Kiinassa. Toisena vaihtoehtona tarjolla olisi ollut varhaisempi Sielun vuori, myöskin osittain omaelämäkerrallinen teos, mutta vallankumouksen pyörteet veivät voiton fiilismatkasta ylös Jangtse-jokea (täysin mutuun perustuva valinta).
Seuraavassa kolmen rivin pikareferaatti Kiinan kansantasavallan historiasta: 1949 Kommunistisen puolueen Mao Zedong julisti kansantasavallan perustetuksi. 1958 käynnistetty taloutta kohentava "suuri harppaus" ei mennytkään ihan putkeen vaan ajoi kiinalaiset nälänhädän partaalle mikä hillitsi pahimpia ideologiarientoja. Kulttuurivallankumouksen alku 1966 käänsi jälleen tiukemman vaihteen sensuurissa ja vainoharhaisuudessa. Vapaan miehen raamattu kertoo pääasiassa kirjailijan kokemuksista tuon ajan Kiinassa. Historiasta löytyy myös syy miehen emigranttitaustaan.
Kirjassa Gaon nykyinen "Sinä" elää vapaassa maailmassa kiertäen Pariisin, Tukholman ja Hongkonginkin kirjailijoiden ja näyttelijöiden piireissä. "Sinä" tuntee myös etäisesti "Hänet", joka kiersi kiinalaisen virkamiehen pallilta työleirin uudelleenkoulutuksen kautta maaseudulle pakolaiseksi, nähdäkseen lopulta Maon Mainion balsamoidun ruumiin arkussa ja paetakseen lopullisesti maasta poliittisena pakolaisena. Kiinassa, jossa poliittiset olot ja valtaa pitävät ryhmät vaihtelivat välillä villistikin, ei ollut helppoa pysytellä neutraalina. Valtaapitävien vaihtuessa saatoit tietämättäsi herätä uuteen aamuun valtion vihollisena. Hyvänä tehokeinona menneisyyden ja nykyisyyden välillä vaihtelevassa tarinassa Gao heittää lukijan toisistaan satunnaisesti vaihteleviin aikoihin menneisyyttä kuvatessaan. Jos historiaa jälkiviisaasti lukeneen lukijan pää menee pyörälle ajan poliittiisista kuvioista, miten ongelmallista se onkaan ollut paikalla olleille ihmisille? Jos vapautta rajoitetaan riittävästi, alistaako se vahvimmankin ihmisen alitajuisesti?
Kun vapaus tehdä, ajatella ja ennen kaikkea kirjoittaa vihdoin koittaa, "Sinä" ei ole asiasta enää kovin kiinnostunut. "Sinä" hyödyntää vapauttaan ollen valitsematta puolia ja ottamatta vastuuta enää mistään muusta paitsi itsestään. "Sinä" vihaa menneisyyttänsä. "Sinä" kohtaa vain ongelmia kirjoittaessaan. Miten kokemuksistaan kontrolloidussa ja propagandan täyttämässä systeemissä voi kirjoittaa neutraalisti syyllistymättä saman kolikon kääntöpuoleen? (Ihan asiallinen kysymys jokaiselle kirjoittajalle.) "Sinä" ei pidä ajatuksiaan ja muistojaan edes musteen arvoisena, sillä toisin kuin paheksumillaan ismeillä, hänellä ei ole tarjota kaikkeen vastausta.
Mitä järkevää tällaisesta kirjasta voi sitten enää jälkeenpäin todeta kuulostamatta lattealta? Kyllä, kyseessä on ideologiakriittinen kuvaus (luki tosin jo kirjan takaliepeessä). Pidin kirjasta. Itse asiassa pidin kirjasta paljonkin. Teksti oli sujuvaa ja ihana Gao käyttää riittävästi välimerkkejä. Hyvä kirja haastaa lukijan jollakin muulla tavoin kuin kappaleiden mittaisilla pomppivilla lauseilla. Olen ismittömyyden arvokkuudesta hyvin samaa mieltä, en pidä ajatuksesta, että maailmankuvalleen on hankittava turva yläpuolelta lyödyllä leimalla, johon nojaten asioihin löytyy aina ratkaisu. Toisaalta, ainoastaan maailmassa jossa asiat ovat riittävän hyvin, on ihmisellä varaa olla noin välinpitämätön. "Puhtaan kirjoittamisen" ongelma puolestaan tuo mieleen ihanan analogian kvanttiteoriaan, jossa sanotaan jotakuinkin näin: systeemi on epäintuitiivisesti kaikilla mahdollisilla tiloillansa yhtä aikaa, ja päätyy johonkin näistä havaittavista tiloista (eli muuttuu) vasta silloin kun joku menee asian laitaa tutkimaan. Samoin Gao toteaa käyvän todellisuudelle; todellisuus on jotakin abstraktia, ja muuttuu aina väistämättä sillä hetkellä kun joku yrittää käyttää omaa kieltään ja kirjallisuutta sen kuvailemiseen.
Luonnontieteellisen koulutuksen saaneelle länsimaiselle 90-luvun teinille teleportaatio on lähempänä todellisuutta kuin totalitarismi ja sananvapauden täydellinen rajoittaminen. Ideologiakritiikki tarkoittaa meillä päin tuoppi kädessä lähipubissa heitettyjä näsäviisaita anekdootteja keskustalaisista. Vastoin parempaa tietoa, ajan hengen kuvaukset tuntuvat paikoin enemmän synkältä fiktiolta kuin todelliselta elämältä. Mutta niinhän sitä sanotaan että jos haluat esittää täysin uskomattomia tarinoita niin ota esimerkkisi elävästä elämästä.
Vapaan miehen raamattu (1999)
Yhdellä toteamalla: Olipas hyvä
Blogini ensimmäinen kirjailijatuttavuus on kiinalais-ranskalainen Gao Xingjian (s. 1940). Gaolla on nimissään laaja tuotanto, sisältäen romaanien lisäksi näytelmiä, kirjoituksia, käännöstöitä ja taidetta. Ranskassa asuva Gao kirjoittaa kiinaksi, jolloin suomalaistytölle jää valittavaksi joku kirjailijan suomennetuista teoksista. Valitsin pitkälti omaelämäkerrallisen Vapaan miehen raamatun, joka kertoo kirjailijan elämästä viime vuosisadan Kiinassa. Toisena vaihtoehtona tarjolla olisi ollut varhaisempi Sielun vuori, myöskin osittain omaelämäkerrallinen teos, mutta vallankumouksen pyörteet veivät voiton fiilismatkasta ylös Jangtse-jokea (täysin mutuun perustuva valinta).
Seuraavassa kolmen rivin pikareferaatti Kiinan kansantasavallan historiasta: 1949 Kommunistisen puolueen Mao Zedong julisti kansantasavallan perustetuksi. 1958 käynnistetty taloutta kohentava "suuri harppaus" ei mennytkään ihan putkeen vaan ajoi kiinalaiset nälänhädän partaalle mikä hillitsi pahimpia ideologiarientoja. Kulttuurivallankumouksen alku 1966 käänsi jälleen tiukemman vaihteen sensuurissa ja vainoharhaisuudessa. Vapaan miehen raamattu kertoo pääasiassa kirjailijan kokemuksista tuon ajan Kiinassa. Historiasta löytyy myös syy miehen emigranttitaustaan.
Kirjassa Gaon nykyinen "Sinä" elää vapaassa maailmassa kiertäen Pariisin, Tukholman ja Hongkonginkin kirjailijoiden ja näyttelijöiden piireissä. "Sinä" tuntee myös etäisesti "Hänet", joka kiersi kiinalaisen virkamiehen pallilta työleirin uudelleenkoulutuksen kautta maaseudulle pakolaiseksi, nähdäkseen lopulta Maon Mainion balsamoidun ruumiin arkussa ja paetakseen lopullisesti maasta poliittisena pakolaisena. Kiinassa, jossa poliittiset olot ja valtaa pitävät ryhmät vaihtelivat välillä villistikin, ei ollut helppoa pysytellä neutraalina. Valtaapitävien vaihtuessa saatoit tietämättäsi herätä uuteen aamuun valtion vihollisena. Hyvänä tehokeinona menneisyyden ja nykyisyyden välillä vaihtelevassa tarinassa Gao heittää lukijan toisistaan satunnaisesti vaihteleviin aikoihin menneisyyttä kuvatessaan. Jos historiaa jälkiviisaasti lukeneen lukijan pää menee pyörälle ajan poliittiisista kuvioista, miten ongelmallista se onkaan ollut paikalla olleille ihmisille? Jos vapautta rajoitetaan riittävästi, alistaako se vahvimmankin ihmisen alitajuisesti?
Kun vapaus tehdä, ajatella ja ennen kaikkea kirjoittaa vihdoin koittaa, "Sinä" ei ole asiasta enää kovin kiinnostunut. "Sinä" hyödyntää vapauttaan ollen valitsematta puolia ja ottamatta vastuuta enää mistään muusta paitsi itsestään. "Sinä" vihaa menneisyyttänsä. "Sinä" kohtaa vain ongelmia kirjoittaessaan. Miten kokemuksistaan kontrolloidussa ja propagandan täyttämässä systeemissä voi kirjoittaa neutraalisti syyllistymättä saman kolikon kääntöpuoleen? (Ihan asiallinen kysymys jokaiselle kirjoittajalle.) "Sinä" ei pidä ajatuksiaan ja muistojaan edes musteen arvoisena, sillä toisin kuin paheksumillaan ismeillä, hänellä ei ole tarjota kaikkeen vastausta.
Mitä järkevää tällaisesta kirjasta voi sitten enää jälkeenpäin todeta kuulostamatta lattealta? Kyllä, kyseessä on ideologiakriittinen kuvaus (luki tosin jo kirjan takaliepeessä). Pidin kirjasta. Itse asiassa pidin kirjasta paljonkin. Teksti oli sujuvaa ja ihana Gao käyttää riittävästi välimerkkejä. Hyvä kirja haastaa lukijan jollakin muulla tavoin kuin kappaleiden mittaisilla pomppivilla lauseilla. Olen ismittömyyden arvokkuudesta hyvin samaa mieltä, en pidä ajatuksesta, että maailmankuvalleen on hankittava turva yläpuolelta lyödyllä leimalla, johon nojaten asioihin löytyy aina ratkaisu. Toisaalta, ainoastaan maailmassa jossa asiat ovat riittävän hyvin, on ihmisellä varaa olla noin välinpitämätön. "Puhtaan kirjoittamisen" ongelma puolestaan tuo mieleen ihanan analogian kvanttiteoriaan, jossa sanotaan jotakuinkin näin: systeemi on epäintuitiivisesti kaikilla mahdollisilla tiloillansa yhtä aikaa, ja päätyy johonkin näistä havaittavista tiloista (eli muuttuu) vasta silloin kun joku menee asian laitaa tutkimaan. Samoin Gao toteaa käyvän todellisuudelle; todellisuus on jotakin abstraktia, ja muuttuu aina väistämättä sillä hetkellä kun joku yrittää käyttää omaa kieltään ja kirjallisuutta sen kuvailemiseen.
Luonnontieteellisen koulutuksen saaneelle länsimaiselle 90-luvun teinille teleportaatio on lähempänä todellisuutta kuin totalitarismi ja sananvapauden täydellinen rajoittaminen. Ideologiakritiikki tarkoittaa meillä päin tuoppi kädessä lähipubissa heitettyjä näsäviisaita anekdootteja keskustalaisista. Vastoin parempaa tietoa, ajan hengen kuvaukset tuntuvat paikoin enemmän synkältä fiktiolta kuin todelliselta elämältä. Mutta niinhän sitä sanotaan että jos haluat esittää täysin uskomattomia tarinoita niin ota esimerkkisi elävästä elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti